John McGuckin, Pyhän Kyrillos Aleksandrialaisen miafysiittinen kristologia ja kalkedonilainen dyofysitismi (St. Cyril of Alexandria’s miaphysite Christology and Chalcedonian dyophysitism)
Kyrillos Aleksandrialaisen (378–444) varhaistuotannossaan käyttämä kristologinen määritelmä mia physis tou theou logou sesarkomene (”Jumalan Sanan yksi lihaksitullut luonto”) yhdistää ei-kalkedonilaiset (orientaaliset) kirkot kalkedonilaisiin. Näin on siitä huolimatta, että ei-kalkedonilaiset ovat perinteisesti olleet sitä mieltä, että Kalkedonin kirkolliskokous 451 kieltää Kyrilloksen määritelmän hyväksymällä määritelmän “yksi hypostasis kahdessa luonnossa”.
Erillään olevien ortodoksisten kirkollisten perinteiden lähentymiselle on sen takia ratkaisevan tärkeää, että kalkedonilaiset kirkot pystyvät selittämään ei-kalkedonilaisille kirkoille, miten Kalkedonin hyväksymä dyofysitismi on sovittavissa Kyrilloksen miafysiittisen kristologian kanssa. Samalla kalkedonilaiset voivat puolestaan ymmärtää, etteivät ei-kalkedonilaiset välttämättä ole monofysiittejä, vaan että hyväksymällä Kyrilloksen miafysitismin he pysyvät ortodoksisessa perinteessä. Kyrilloksen määritelmän oikea tulkinta on myös tärkeä suhteessa ns. nestoriolaiseen kirkkoon. Nestorios piti määritelmää apollinaristisena, toisin sanoen ymmärtäen, että siinä jumalallinen ja inhimillinen luonto Kristuksessa muodostavat jonkinlaisen sekaluonnon.
Kyrillos lähtee liikkeelle aleksandrialaisesta koulukunnan perustalta. Athanasios Suuri (296-373) oli näissä kysymyksissä ollut tärkein auktoriteetti. Athanasioksen jälkeen keskustelun painopiste oli siirtynyt Kristuksen jumalallisen luonnon teemasta kysymyksen hänen subjektiivisesta persoonallisuudestaan. Kyrillos oli uudessa tilanteessa valmis hyväksymään vaihtoehtoisia kristologisia ilmaisumuotoja, mutta arvioi niitä linjassa Athanasiokseen. Hän koki, että Theodoros Mopsuestialaisen jälkeen syyrialainen perinne oli astunut hyväksyttävissä olevan moninaisuuden ulkopuolelle.
Kyrilloksen määritelmä oli itse asiassa peräisin Apollinariokselta. Kun tämän lisäksi termin ‘luonto’ (fysis) merkitys oli alkanut muuttua tarkoittamaan tiettyä luontoa ominaisuuksineen – ts. samaa kuin mistä alettiin yhä enemmän käyttää termiä ousia – Kyrillos selitti: “Näin ollen on vain yksi Jumalan luonto (fysis), tai hypostasis jos haluat, ja tämä on itse Sana”. Kyrilloksen määritelmässä termiä ‘luonto’ (fysis) siis käytetään samassa merkityksessä kuin hypostasis Kalkedonin määritelmässä.
Kyrilloksen määritelmä ei tarkoita, etteivätkö jumalallinen ja inhimillinen luonto pysyisi Kristuksessa. Määritelmällään Kyrillos haluaa kuitenkin alleviivata, että Kristus on yksi ja sama ennen lihaksitulemistaan ja sen jälkeen. Ilmaisu “yksi luonto” tarkoittaa yhtä, konkreettista todellisuutta.
Kyrilloksen määritelmä käännetään joskus “lihaksitulleen Jumalan Sanan yksi luonto”. Tämä on itse asiassa Eutykhioksen ilmaisu (mia physis tou theou logou sesarkomenou) ja oikeata monofysitismiä. Määritelmä ymmärretään toisinaan edelleen Eutykhioksen määritelmän valossa. Tästä johtuen kalkedonilaiset kristityt pitävät historian miafysiittejä (kuten Dioskuros Aleksandrialaista ja Severios Antiokialaista) monofysiitteinä.
Kyrillos tarkoitti, että Jumalan Sana on omaksunut inhimillisyyden, ei että Sana on muuttunut (jumal-)lihaksi. Sana on lihaksitulleena yksi konkreettinen todellisuus (vrt. persoona). Kalkedon päätyi omaan määritelmään samaa tarkoittaen: jumalallinen ja inhimillinen luonto ovat yhdistyneet (henosis). Yhdistymisen jälkeen luonnot eivät pysy staattisina “vierekkäin” tai erillään. Vaikka ne eivät sekoitu toisiinsa, ne ovat kuitenkin yhdistyneet erottamattomasti Kristuksen persoonan ykseyden voimasta.
Sen takia Kalkedonin kirkolliskokous ei hyväksynyt Rooman paavi Leon Tomosta sellaisenaan vaan sitä tulkittiin yhteensopivana Kyrilloksen ajattelun kanssa. Konstantinopolin toinen kirkolliskokous (553) jatkoi samalla linjalla. Ei-kalkedonilaiset ovat tulkinneet Kalkedonin päätöstä liian yksipuolisesti Leon Tomoksen mukaisesti ja sen takia pitäneet päätöstä lähellä sellaista dyofysitismiä, joka kieltää luontojen todellisen yhdistymisen. Leon Tomos ei kuitenkaan tue tällaista päätelmää. Sen sijaan Kyrilloksen määritelmä “yhdestä lihaksitulleesta luonnosta” on lähellä Kalkedonin ja Konstantinopoli II:n intentioita, tavoiteltiinhan kirkolliskokousten päätöksissä selkeää ilmausta Jumalan Sanan lihaksi tulemisen todelliselle ihmeelle: että jumaluus ja ihmisyys ovat Kristuksessa tulleet yhdeksi todellisuudeksi. Jos korostetaan liiaksi kahden luonnon pysymistä (erillään) Sanan lihaksi tulemisen jälkeen, pelastuksen mysteeri hämärtyy. Vaikka Kalkedon vahvistaa, etteivät luonnot lakkaa olemasta inkarnaatiossa, se ei silti väitä, etteikö inhimillinen luonto sen seurauksena muuttuisi. Inkarnaation tarkoitushan oli juuri siinä, että inhimillinen luonto vapautuisi turmeluksesta ja muuttuisi osallistumalla Jumalan armosta, elämästä ja kauneudesta. Kalkedonin korostama henosis viittaa juuri tähän ja on tällä tavoin uskollinen Kyrilloksen määritelmälle “Jumalan Sanan yksi lihaksitullut luonto”.
ORTODOKSISTEN PAPPIEN LIITTO RY 