Aihearkisto: ORTODOKSIA -vuosijulkaisu

Ortodoksia 55 (2015)

Teema: Raamatuntulkinta

KIRJOITUKSIA

Predrag Dragutinović: Is There an Orthodox Exegesis?

Tom Holmén: ”Jeesus ei ollut kristitty vaan juutalainen!”

Jaakko Olkinuora: Ortodoksinen hymnografia patristisen eksegeesin ilmaisumuotona

Lauri Thurén: Tarvitaanko ortodoksista eksegetiikkaa?

PUHEENVUORO JA KATSAUKSET

Minna Hietamäki: Ehtoollisvieraanvaraisuus luterilaisissa kirkoissa: ekumeeninen näkökulma

Teo Merras: Näkökulma kirkon hallinnonuudistukseen

Ilja Sidoroff & Mikael Sundkvist: 25 vuotta suomalaista ortodoksista eksegetiikkaa

UUTTA TUTKIMUSTA

Sari Hirvonen: Valamon veljestö keisarin luostarista marginaaliin

Maria Takala-Roszczenko: Pyhän Eukaristian juhla itäisen ja läntisen perinteen synteesinä

KIRJALLISUUTTA

Ruumiillisuus varhaiskristillisessä teologiassa & Pyhä Henki varhaiskristillisessä teologiassa. (Ari Koponen)

Metropolitan Hierotheos: Orthodox Monasticism as the Way of Prophets, Apostles and Martyrs. (Jarmo Hakkarainen)

David Heith-Stade: The Rudder of the Church. A Study of the Theory of Canon Law in Pedalion. (Johannes Pulkkanen)

IN MEMORIAM

Aune Jääskinen, 1932-2015

TIETOA KIRJOITTAJISTA

Predrag Dragutinović, FT, professori, Belgradin yliopisto.

Isä Jarmo Hakkarainen, ThM (USA), käytännöllisen teologian lehtori, Itä-Suomen yliopisto.

Minna Hietamäki, TT, tutkijatohtori, Helsingin yliopisto.

Sari Hirvonen, FT, Kuopio.

Tom Holmén, TT, Uuden testamentin eksegetiikan dosentti, Åbo Akademi.

Ari Koponen, TM, Hämeenlinna.

Isä Teo Merras, TM, Helsinki.

Jaakko Olkinuora, TT, systemaattisen teologian yliopisto-opettaja, Itä-Suomen yliopisto.

Johannes Pulkkanen, TT, FM, Storvreta.

Päivi Salmesvuori, TT, yleisen kirkkohistorian ja sukupuolentutkimuksen dosentti, Helsingin yliopisto.

Ilja Sidoroff, TM, FM, Joensuu.

Isä Mikael Sundkvist, TT, Vantaa.

Maria Takala-Roszczenko, TT, tutkijatohtori, Itä-Suomen yliopisto.

Lauri Thurén, TD, Eksegetiikan professori, Itä-Suomen yliopisto.

Mainokset

Ortodoksia 52 (2013)

Teema: Kirkkomusiikki

KIRJOITUKSIA

Riikka Patrikainen: Näkökohtia kansan yhteiseen lauluun ortodoksisessa kirkossa

KIRJALLISUUTTA

Metropolitan of Nafpaktor Hierotheos: Empirical Dogmatics of the Orthodox Church (Jarmo Hakkarainen)

Jyrki Härkönen: Kanttorin käsikirja (Johannes Karhusaari)

Jumalallinen liturgia (Jari Knuutinen)

 

TIETOA KIRJOITTAJISTA

Isä Sergius Colliander, pastori, Heinävesi.

Isä Jarmo Hakkarainen, ThM, käytännöllisen teologian lehtori, Itä-Suomen yliopisto.

Jopi Harri, FT, Turku.
Isä Johannes Karhusaari, TM, Helsinki.

Jari Knuutinen, säveltäjä, Polvijärvi.

Jaakko Olkinuora, MuM, TM, Helsinki.

Riikka Patrikainen, TM, Ilomantsi.

Hilkka Seppälä, kirkkomusiikin professori (emerita), Knivsta.

Maria Takala-Roszczenko, FM, TM, Jyväskylä.

Wilhelmiina Virolainen, TM, Liperi.

Ortodoksia 53 (2013)

Teema: Dialogit orientaalisten kirkkojen kanssa

Metropolitan Ierotheos: The Science of Spiritual Medicine. Orthodox Psychotherapy in Action. (Jarmo Hakkarainen)

TIETOA KIRJOITTAJISTA

Timo Anttila, TM, Valamon luostari.

Piispa Arseni, TL, Joensuun piispa, Kuopio.

Isä Jarmo Hakkarainen, ThM, käytännöllisen teologian lehtori, Itä-Suomen yliopisto.

Isä Tuomas Järvelin, TM, Joensuu.

Ari Kerkkänen, Suomen Lähi-idän instituutin johtaja, Damaskos/Beirut.

Isä John McGuckin, Ph.D, Varhaisen kirkkohistorian professori, Union Theological Seminary & Bysantin tutkimuksen professori, Columbian yli- opisto, New York.

Pekka Metso, TT, käytännöllisen teologian professori (ma.), Itä-Suomen yli- opisto.

Paavo Perola, varatuomari, Kuopio.

Eeva Raunistola-Juutinen, TT, amanuenssi, Itä-Suomen yliopisto.

Metropoliitta Seraphmin (El Souriani), Glastonburyn metropoliitta, Alek- sandrian koptilaisen patriarkaatin alaisen brittiläisen ortodoksisen kirkon johtaja.

Isä Mikael Sundkvist, TT, Vantaa.

Jaakko Vainio, TK, Joensuu.

Dietmar Winkler, Dr. theol, patristiikan ja kirkkohistorian professori, Salzburgin Paris-Lodron yliopisto.

Ortodoksia 54 (2015)

Teema: Kirkko ja valtio

KIRJOITUKSIA

Elina Kahla: Keitä me olemme? Keihin me kuulumme? Suomi – Ortodoksia – Venäjänkielisyys

Juha Riikonen: Toisiinsa kietoutuneet. Suomen ortodoksisen kirkon ja Suomen valtiovallan pitkä yhteinen taival

Sorin Selaru: Representing the Orthodox Churches to the European Union

Aleksander Verhovski: Venäjän ortodoksinen kirkko – enemmistön kirkko

Yvonne Maria Werner: Katolsk politisk doktrin och sociallära. Religionsfrihet och mänskliga rättigheter

PUHEENVUORO

Pekka Metso & Mikael Sundkvist: Millaista ekklesiologiaa ”…ja kaikkia kristittyjä” -lisäys edustaa? Suuren saaton muistelun suomalainen käytäntö

UUTTA TUTKIMUSTA

Irina Karvonen: Pyhän Aleksanteri Syväriläisen koulukunta – 1500-luvun luostarihistoriaa vai 1800-luvun venäläiskansallista tulkintaa?

Kati Parppei: “The Oldest One in Russia”. The Formation of the Historiographical Image of Valaam Monastery

KIRJALLISUUTTA

Chrysostomosliturgin – förda anteckningar under arbetet med nyöversättningen (Arimo Nyström)

Patrik Hagman: Efter folkkyrkan – en teologi om kyrkan i det efterkristna samhället (Lars Ahlbäck)

Metropolitan Hierotheos: Empirical Dogmatics of the Orthodox Catholic Church. According to the Spoken Teaching of Father John Romanides. Vol. 2. (Jarmo Hakkarainen)

Andrew Louth: Introducing Eastern Orthodox Theology (Jarmo Hakkarainen)

Seisokaamme hyvin. Ortodoksisen kirkon aikuiskasvatuksen oheismateriaali.
(Martin Ubani)

TIETOA KIRJOITTAJISTA

Isä Lars Ahlbäck, TM, Helsinki.

Isä Jarmo Hakkarainen, ThM, käytännöllisen teologian lehtori, Itä-Suomen yliopisto.

Elina Kahla, FT, Suomen Pietarin instituutin johtaja, Pietari.

Irina Karvonen, TT, Varkaus.

Pekka Metso, TT, yliopistotutkija, Itä-Suomen yliopisto.

Arimo Nyström, Ptihiúhos Theologías, Ekumeenisen patriarkaatin árhon, Tampere.

Kati Parppei, FT, Venäjän historian dosentti, Itä-Suomen yliopisto.

Juha Riikonen, TT, Ilomantsi.

Isä Sorin Selaru, FT, professori, Bukarestin yliopiston ortodoksisen teolo- gian tiedekunta & Romanian ortodoksisen kirkon edustusto Euroopan unionissa, Bryssel.

Isä Mikael Sundkvist, TT, Vantaa.

Martin Ubani, FT, Uskonnonpedagogiikan professori, Itä-Suomen yliopisto.

Aleksander Verhovski, Informaatio ja analyysikeskus SOVAn johtaja, Moskova.

Yvonne Maria Werner, FT, historian professori, Lundin yliopisto.

Dietmar W. Winkler, Kasvava yksimielisyys. Katolisen kirkon ja orientaalisten ortodoksisten kirkkojen välinen dialogi

Dietmar W. Winkler, Kasvava yksimielisyys. Katolisen kirkon ja orientaalisten ortodoksisten kirkkojen välinen dialogi. (Growing consensus. The dialogue between the Catholic Church and the Oriental Orthodox Churches)

Tammikuussa 2004 katolinen kirkko aloitti virallisen dialogin orientaalisen ortodoksisen kirkkoperheen kanssa. Kirkot olivat kohdanneet toisiaan vuodesta 1971 asti Pro Oriente –säätiön (Wien, Itävalta) aloitteesta.

Pro Oriente perustettiin Vatikaanin toisen konsiilin (1962-1965) aikana edistämään ekumeenisia dialogeja epävirallisella tasolla. Vuonna 1971 käynnistynyt konsultaatioiden sarja jatkui vuosina 1973, 1976, 1978 ja 1988. Konsultaatioita seurasivat nk. tutkimusseminaarit, joissa käsiteltiin primaattia (1991), konsiileja ja konsiliaarisuutta (1992), ekkelesiologiaa (1994) sekä auktoriteettia ja jurisdiktiota (1996). Pro Orienten ponnistukset toimivat perustana myöhemmälle viralliselle dialogille ja sen julkilausumille.

Ensimmäisessä konsultaatiossa (1971) saavutettiin kristologinen konsensus Nikean (325), Konstantinopolin (381) ja Efeson (431) ekumeenisten synodien pohjalta. Osapuolet torjuivat yksimielisesti sekä nestoriolaisuuden että eutykhiolaisuuden.  Konsultaation kristologisen määritelmän mukaan ”Jeesus Kristus, on Jumalan lihaksi tullut Poika; täydellinen jumaluudessaan ja täydellinen ihmisyydessään.” Vuoden 1973 konsultaatio täydensi muotoiluja korostamalla Kristuksen kaksinkertaista konsubstantiaalisuutta. Kristuksen olemuksen ykseydestä se totesi: ”Hän yhdistää täydellisesti itsessään täydellisen jumaluuden ja täydellisen ihmisyyden, jakaantumatta, erottamatta, muuttamatta, sekoittamatta.” Kyseisten adverbien liittämistä kristologiseen dogmaan esitti Khalkedonin konsiilissa ensimmäisenä Aleksandrian patriarkka Dioskuros. On historian ironiaa, että hänet syrjäytettiin Khalkedonissa, mutta kunnioitetaan nyt osana ekumeenista konsensusta.  Konsultaatioitten muotoilussa eivät esiinny kiistellyt tekniset termit hypostasis, physis ja prosopon, vaan kieli on ”vanhaa”, yhteiseen traditioon sisältyvää. Etenkin Kyrillos Aleksandrialaisen teologinen käsitteistö osoittautui merkittäväksi tekijäksi niin kristologiassa saavutetulle konsensukselle kuin Kalkedonin (451) konsiilin muotoilujen ymmärtämiselle.

Vuoden 1973 konsultaatio kiinnitti huomiota vaikeuteen löytää molempia osapuolia tyydyttävä terminologiaa kuvaamaan jumaluuden ja ihmisyyden suhdetta Kristuksessa. Osapuolten tunnustamien oppien taustalla nähtiin sama perusintentio, vaikka niiden muotoilut olivat verbaalisella tasolla keskenään ristiriidassa. Toisistaan poikkeavilla terminologioilla on silti mahdollista ilmaista olemuksellisesti samaa uskoa. Eri terminologiat mahdollistavassa viitekehyksessä kirkot torjuvat nestoriolaisuusden ja eutyhkhiolaisuuden. Kalkedonin jälkeisissä kiistoissa konsiilin puolustajat ja vastustajat kuitenkin syyttivät toinen toistaan nimenomaan ”nestorialaisuudesta” ja ”eutykhialaisuudesta”. Erilainen ymmärrys kristologian avaintermeistä vahvisti näitä stereotypioita. Orientaalisten ortodoksien ja reformoitujen dialogissa kristologisten ilmaisujen hyväksyttävät rajat on ilmaistu ehkä kaikkein täsmällisimmin: ”Molemmat osapuolet torjuvat opetuksen, joka erottaa tai jakaa Kristuksen inhimillisen luonnon, sekä sielun että ruumiin, Hänen jumalallisesta luonnostaan tai rajoittaa luontojen yhdistymisen yhteen liittämisen tasolle. Molemmat osapuolet torjuvat opetuksen, joka sekoittaa Kristuksen inhimillisen luonnon jumalallisen luonnon kanssa niin, että edellinen sulautuu jälkimmäiseen ja siten lakkaa olemasta.” Samanlainen täsmällisyyteen pyrkiminen leimaa katolis-orientaalista dialogia.

Kristologiaa enemmän konsultaatioissa keskityttiin ekklesiologiaan. Kolmas konsultaatio käsitteli paikallista, universaalia ja katolista kirkkoa. Osapuolten mukaan on vain yksi kirkko, jonka ykseyttä ilmaisee osallistuminen eukaristiaan ja episkopaatin kollegiaalisuus. Ykseyden mallina on kolmiyhteinen Jumala. Kolmannen tutkimusseminaarin (1994) mukaan kirkot ovat apostolista uskoa ja sakramentaalista elämää koskevissa kysymyksissä niin lähellä toisiaan, ”että ne voivat kutsua toisiaan sisarkirkoiksi”. Kuitenkin ekklesiologia osoittautui kirkkoja eniten erottavaksi tekijäksi. Etenkin primaatin ja konsiliaarisuuden välinen suhde ja yhteys kirkon katolisuuteen ja ykseyteen aiheuttaa erimielisyyksiä. Keskeisin kiistakysymys liittyy Rooman piispan merkitykseen kirkon kokonaisuudessa; voiko kommuunio yhden tietyn piispanistuimen kanssa olla absoluuttisen oleellinen ja erityisen elintärkeä kirkon ykseydelle? Kolmas, neljäs ja viiden konsultaatio ja kaikki tutkimusseminaarit ovat yrittäneet purkaa tästä vallitsevaa erimielisyyttä, lopullista ratkaisua kuitenkaan löytämättä. Vaikka yhteisymmärrystä ei olekaan saavutettu Rooman piispan asemasta ykseyden keskuksena, dialogin osapuolet ”tunnistivat tarpeen erityiselle ykseyden viralle.”

Rooman piispan asema Kristuksen kirkossa ymmärretään katolisessa kirkossa ja orientaalisissa ortodoksissa kirkoissa perustavasti eri tavalla; orientaaliset ortodoksit eivät usko, että yksittäinen piispanistuin voi harjoittaa auktoriteettiaan yli muiden kirkkojen.  Katolisten teologien mukaan primaattia tulee tarkastella orgaanisessa yhteydessä konsiliaarisuuden periaatteeseen. On tärkeää erottaa toisistaan tarve primaatille ja ne konkreettiset tavat, joilla sitä harjoitetaan. 1800- ja 1900-luvuilla harjoitettu läntinen primaatti ei siten ole ainoa mahdollisuus primaatin toteuttamiseksi. Haasteena on luoda kirkon yhteydelle malli, joka sovittaa jännitteen yhtäältä universaalin vastuun ja paikallisen autonomian välillä ja toisaalta kollegiaalisuuden ja primaatin välillä.

Rooman piispa on myös suoraan käynyt keskusteluja orientaalisten ortodoksisten kirkkojen johtajien kanssa. Ensimmäisiin kahdenvälisiin kristologisiin lausumiin lukeutuu paavi Paavali VI:n ja Syyrian patriarkan Mar Ignatius Yocoub III:n vuonna 1971 allekirjoittama dokumentti. Kattavamman lausunnon Paavali VI allekirjoitti koptilaisen paavin Shenouda III:n kanssa 1973. Tämä, samoin kuin kymmenisen vuotta myöhemmin Syyrian patriarkka Mar Ignatius Zakkan kanssa allekirjoitettu lausuma, perustui melko kirjaimellisesti Wienin konsultaatioitten muotoiluihin. Vuonna 1990 paavi Johannes Paavali II ja katolikos Mar Basilius Marthoma Mathews II Malankaran syyrialaisesta kirkosta allekirjoittivat syvällisimmän yksittäisin kristologisen asiakirjan orientaalis-ortodoksisen kirkon ja katolisen kirkon välillä. Lausunnossa yhdistyy tasapainoisesti aleksandrialainen kristologinen perinne ja khalkedonilainen terminologia. Kristologisia yhteislausuntoja on allekirjoitettu myös Armenian ortodoksisen kirkon kanssa (1996 ja 1997). Katolisen kirkon näkökulmasta orientaalisten ortodoksisten kirkkojen kristologian ortodoksisuus on tunnustettu, vaikka virallinen kristologinen konsensus koko orientaalisen ortodoksissen kirkkoperheen kanssa puuttuu.

Kristologian ohella kahdenväliset julkilausumat käsittelevät lähinnä sakramenttiteologiaa ja -käytäntöä. Kattavin ja huomattavin julkilausuma sakramentaalisesta elämästä ja käytännöstä on paavi Johannes Paavali II:n ja patriarkka Zakka I Iwaksen julkilausuma vuodelta 1984. Se on kaikkein yksityiskohtaisin julkilausuma minkä katolinen kirkko on laatinut minkään ortodoksisen kirkon kanssa. Vaikka kirkkojen kesken ei ole ehtoollisyhteyttä, kirkot ovat oikeutettuja tekemään yhteistyötä sielunhoidon, erityisesti sakramentaalisen elämän alueella. Käytännössä tämä tarkoittaa mahdollisuutta osallistua sisarkirkon papin toimittamaan katumuksen, ehtoollisen ja sairaanvoitelun sakramenttiin, mikäli mahdollisuutta oman papin toimittamiin sakramentteihin ei ole.

Virallinen dialogi roomalaiskatolisen kirkon ja orientaalisten ortodoksisten kirkkojen välillä alkoi vuona 2004 Kairossa. Vuosittain kokoontuvaan dialogikomissioon (International Joint Commission for Theological Dialogue between Catholic Church and Oriental Orthodox Churches) kuuluu 14 katolista ja 14 orientaalis-ortodoksista edustajaa. Dialogin ensimmäinen vaihe (2003-2009) keskittyi ekklesiologiaan ja tuotti dokumentin Kirkon olemus, konstituutio ja missio. 1500 vuoden erossa olosta huolimatta osapuolet löysivät siinä konsensuksen kirkon sakramentaalisesta olemuksesta ja päätyivät pastoraalisiin implikaatioihin. Huolimatta täyden kommuunion puuttumisesta, kirkkoja kehotetaan solmimaan teologisia ja pastoraalisia sopimuksia (mm. koskien kasteen molemminpuolisesta tunnustamisesta ja kysymystä seka-avioliitosta). Kirkot ovat perustavasti samaa mieltä primaatin ja konsiliarisuuden toiminnasta paikallisella tasolla, mutta odotetusti erimielisiä siitä, miten näitä käsitteitä voi soveltaa universaalilla tasolla.

Dialogin toinen vaihe alkoi 2010 Libanonin Anteliaksessa, jossa käsiteltiin konsiilien reseptiota ja tapaa, jolla eri kirkot ilmaisivat kommuuniotaan ensimmäisten viiden vuosisadan aikana. Nykyinen ekumeeninen keskustelu autokefaliasta ja primaatista – erityisesti ortodoksisessa kirkossa – keskittyy yleensä pentarkiaksi kutsuttuun malliin. Malli pitää sisällään ainoastaan Rooman imperiumiin rajoittuvan kirkon, eikä esimerkiksi Armenian, Persian, Etiopian ja Intian kirkkoja. Siksi esi-konstantiinolaine aika ja kirkkojen silloinen tapa olla keskenään kommuuniossa on dialogin kannalta merkittävä. Tapaamiset Roomassa (2011 ja 2013) ja Addis Abebassa (2012) keskittyivät kommuunion tutkimiseen varhaisessa kirkossa ja sen implikaatioihin tämänhetkisille yhteyspyrkimyksille. Dialogi pyrkii ymmärtämään kirkon ykseyttä holistisemmalla tavalla kuin vain kanonisin termein tai kiistellen primaatista, minkä voi katsoa kaventavan ekumeenista perspektiiviä.

Katolis-orientaaliselle dialogille on leimallista avoimuus ja rakkaus, keskinäinen kunnioitus ja uskollisuus sekä aito halu edetä kohti ykseyttä. Yhteisomissio on päässyt tuntuviin tuloksiin lyhyessä ajassa. Tämä ei olisi mahdollista ilman osapuolten kesken koettua yhteisyyden tunnetta ja epävirallisella tasolla tehtyä pohjustustyötä. Katolis-orientaalisen dialogin rakentavaa ja veljellistä ilmapiiriä ei voi verratta vaikkapa katolisen kirkon ja ortodoksisten kirkkojen väliseen dialogiin.

Katolis-orientaalisen dialogin tulokset ja niiden ilmapiiri voivat toimia mallina muille ekumeenisille keskusteluille. Viime vuosikymmenien ekumeenisissa prosesseissa on havaittu, että erilaiset kristilliset traditiot yrittivät ilmaista samaa uskoa erilaisin ja joissakin tapauksissa jopa näennäisen ristiriitaisin käsittein. Virallinen ortodoksisten kirkkojen ja orientaalisten ortodoksisten kirkkojen dialogi ilmaisee tämän todetessaan, että ”konsiilit ja isät, jotka aikanaan asetettiin anateemaan tai tuomittiin, ovatkin ortodoksisia opetuksessaan”.

Glastonburyn metropoliitta Seraphim, Kohti yhteistä kristologiaa.

Glastonburyn metropoliitta Seraphim, Kohti yhteistä kristologiaa. (Towards a common Christology)

Keskinäiset väärinymmärrykset ja jurisdiktioiden moninaisuus heikentävät orientaalisten ortodoksisten kirkkojen ja ortodoksisten kirkkojen yhteistä todistusta nykyajassa. Yhteistoiminnan sijaan tilanne kannustaa keskinäiseen kilpailuun. Orientaalisten ja ortodoksisten kirkkojen virallinen dialogi käynnistyi vuonna 1985. Sen saavutuksista on syytä korostaa etenkin vuoden 1990 Second Agreed Statementin toteamusta, että kumpikin perhe on säilyttänyt yhteisen ortodoksisen kristologisen uskon ja katkeamattoman apostolisen perinteen – vaikkakin kristologia ilmaistaan erilaisin termein. Yhteisestä kristologiasta puhuttaessa tarkoitetaan juuri tätä vanhaa ja katkeamatonta oppia, ei mitään uudenlaista tai laimeaa kompromissien kristologiaa.

Second Agreed Statementissa hahmotellun yhteisen kristologian lähtökohtana on Sanan kaksinkertainen samaolemuksellisuus. Näin torjutaan Eutykioksen opetus siitä, ettei Kristus ihmisyydessään olisikaan ollut samaa olemusta meidän kanssamme. Esimerkiksi Dioskuros Aleksandrialainen, Severos Antiokialainen ja Filoksenos Mabbugilainen tuomitsivat Eutykhioksen monofysitismin. Orientaalisten ortodoksien kanta monofysitismiin käy ilmi myös uudemmissa lausumissa. Paavi Shenouda III muistuttaa, että Kalkedonin konsiilissa (451) ekskommunikoitu Eutykhios erotettiin myös koptilaisen kirkon yhteydestä. Shenoudan mukaan nestoriolaisuutta vastustaessaan Eutykhios lankesi itse harhaoppiin: puolustaessaan Kristuksen luontojen yhteyttä, hän väitti, että ihmisyys sulautui Kristuksessa jumaluuteen kuin tippa etikkaa valtamereen.

Pelkkä Eutykhioksen tuomitseminen ei riitä, vaan inkarnoituneen Sanan samaolemuksellisuus ihmisyyden kanssa on kyettävä ilmaisemaan myönteisesti. Dioskuros toteaa, että Kristus oli lihassa meidän luontomme kaltainen: ”Meidän tähtemme ja meidän kanssamme Hän oli kaltaisemme, ei kuvana eikä vain meitä muistuttavana – manikelaisten harhaopin mukaisesti – vaan täysin todellisesti Mariasta, Jumalansynnyttäjästä [syntyneenä].” Muutkin orientaaliset isät painottavat, että Kristus oli samaa olemusta ihmisten kanssa, kaikessa meidän kaltaisemme – syntiä lukuun ottamatta.

Second Agreed Stamentissa nostetaan esiin joukko yhteisen kristologian aineksia, joille löytyy tukea orientaalisilta ortodoksisilta isiltä. Edustavan esimerkin tarjoaa 500-luvulta peräisin oleva Antimoksen uskontunnustus. Kun sitä luetaan Second Agreed Stamentin kristologiaa vasten, havaitaan niiden kristologioitten yhdenmukaisuus. Voidaan sanoa, että Second Agreed Stament edustaa kristologiaa, joka on yhteinen sekä orientaaliselle ortodoksiselle perinteelle että ortodoksiselle perinteelle.

Useimmat orientaalisten ortodoksisten kirkkojen synodit ovat reagoineet myönteisesti Second Agreed Statementiin. Myös ortodoksien keskuudessa dialogi on otettu vakavasti ja myönteisesti vastaan. Molempien osapuolten piirissä, mutta etenkin ortodoksien keskuudessa, on myös äänekkäitä poleemikkoja, jotka eivät asiakirjaa hyväksy. Vaikka orientaalisista ortodokseista onkin saatavilla ajanmukaista tietoa, vanhentuneeseen kirjallisuuteen tukeutuvat kriitikot pitävät heitä edelleen monofysiitteinä. Huolestuttavia ovat jyrkän linjan kannattajat, jotka leimaavat koko orientaalisen ortodoksisuuden harhaoppiseksi. Kriittisiä mielipiteitä ei kuitenkaan tule jättää huomioimatta. Vuosituhantisen erossa olon, epäluottamuksen ja väärinymmärryksen jälkeen kirkoilla tulisi olla aikaa paneutua kristologiaan niin pitkäksi aikaa ja siinä laajuudessa kuin tarvetta on.

Orientaalisten ortodoksien vastuulla on, yhdessä dialogiin sitoutuneitten ortodoksien kanssa, selventää kiistanalaisia kysymyksiä. Toistaiseksi ei kuitenkaan ole nähty merkkejä siitä, että osapuolet olivat ottaneet keskinäisen sovinnonteon askelia Agreed Statementsin luomalla perustalla. Seuraavassa on joukko alueita, joilla kirkkoperheet voisivat ilmentää ja edistää keskinäistä yhteyttään nykyistä paremmin.

i)                    Yhteinen todistus. Jos yhteisesti jaetusta kristologiasta ja uskosta saavutetaan yhteisymmärrys, sillä olisi välitön vaikutus kirkkojen antamaan todistukseen maailmassa. Kuinka maailma voisi ottaa ortodoksit vakavasti, jos he eivät pysty sitoutumaan keskinäisen yhteyden etsimisiin siinä mihin he uskovat?

ii)                  Keskittyminen kristologiaan, ei yhdentymiseen. Käynnissä olevaa dialogia on kritisoitu siksi, että sitä on pidetty yrityksenä saattaa ortodoksit ja orientaaliset ortodoksit yhteen ilman, että ensin on selvitetty kirkkojen eroon johtaneita syitä ja sitä mitä eron perinne on tuonut tullessaan. Jännitteiden ja epäluulon hälventämiseksi olisikin suorasanaisesti todettava, että dialogin ensisijaisena tavoitteena ei ole kirkkojen yhdentyminen vaan yhteisen kristologian löytäminen.

iii)                Syvällinen kristologian selvitystyö. Yhteyden tiellä on sovellettava maksimaalista lähestymistapaa, jolla perehdytään johdonmukaisesti ja syvällisesti molempiin kristologisiin traditioihin. Käsitteelliset lausumat on myös avattava ymmärrettävällä tavalla. Tarvitaan kummankin osapuolen teologien yhteisiä selvityksiä esimerkiksi siitä, mitä inkarnoituneen Sanan ihmisyyden todellisuus ja kokonaisvaltaisuus tai Kristuksen inhimillinen tahto tarkoittavat. Myös keskeisten kristologisten käsitteiden, kuten ousia, hypostaasi, fysis ja prosopon, sisältö on avattava ymmärrettävällä tavalla.

iv)                 Puhuminen toisen omalla kielellä. Kristologioiden kuvaamisessa on pidettävä mielessä toinen yhteisö; osapuolten oman puhuttava toisilleen, ei itsekseen. Yhteiskomission työskentely on osoittanut, että kristologinen kieli voi olla vakavien sekaannusten ja väärinymmärrysten aiheuttaja. Siksi tarvitaan dialogia, jossa osapuolet reagoivat toinen toistensa kristologisiin määritelmiin. Näin etenevän tarkennetun vuoropuhelun tulokset tulee saattaa kirkon jäsenten tietoon huokeina julkaisuina ja internetin välityksellä – julkisuus on elinehto yhteisen kristologian saavuttamiselle.

v)                   Kiistanalaisten konsiilien tarkastelu. Vuoropuhelussa tulisi paneutua niihin ortodoksien ekumeenisina pitämiin konsiileihin, joiden arvovaltaa orientaaliset ortodoksit eivät tunnusta. Jos pyrkimyksenä on aidosti yhteinen kristologia, etenkin paavi Leon Tomosta ja Kalkedonin konsiilin kristologiaa on käsiteltävä. Orientaalisten ortodoksien tulisi pyrkiä mitä niiden hyväksyminen merkitsee ortodokseille. Ortodoksien puolestaan tulisi selvittää, miksi orientaaliset ortodoksit eivät niitä hyväksy. Yhteisen kristologian kehittämisen kannalta on myös tarpeen erottaa kiistanalaisten konsiilien ja Tomoksen historia niille nykyajassa annetusta tulkinnasta. Huomion tulisi kohdistua siihen, mitä osapuolet pyrkivät turvaamaan, kun ne joko hyväksyvät tai torjuvat Kalkedonin. Perehtyminen Konstantinopolin konsiilin (553) asiakirjoihin voisi osoittautua ratkaisuksi kiistaan, sillä orientaaliset ortodoksit saattaisivat hyväksyä Konstantinopolin konsiilin teologian osaksi kirkkojen yhteistä kristologiaa.

Sekä orientaaliset ortodoksit että idän ortodoksit katsovat kristologiansa perustuvan Kyrillos Aleksandrialaisen opetukseen. Kalkedonin jälkeisenä aikana kummankin puolen teologit tukeutuivat juuri Kyrillokseen oman kristologiansa puolustamisessa – ja syyttivät toisen puolen teologeja hänen perinteestään luopumisesta. Halu pitäytyä Kyrilloksen kristologiaan tarjoaa myönteisen mahdollisuuden 2000-luvun yhteisen kristologian ilmaisijoille. Se luo vakaan ja tasapuolisen perustan kiistanalaisten historiallisten tapahtumien ja dokumenttien tarkastelemiselle. Kyrillos itse oli valmis hyväksymään antiokialaisessa kristologiassa näkemänsä heikkoudet, kunhan ydinasioissa vallitsee yksimielisyys. Ykseyden säilyttämiseksi hän oli myös valmis luopumaan vastapuolen pääedustajien tuomitsemisesta. Ykseyden edistäminen edellyttää nyt samanlaista valmiutta toistemme heikkouksien kestämiseen – ei kuitenkaan niin, että yhteinen kristologia rakentuisi kompromissin varaan. Suuremman yhteisen hyvän tähden ortodoksisten yhteisöjen tulee tarjota toisilleen aikaa ja mahdollisuus toinen toisensa syvälliseen selittämiseen.

John McGuckin, Pyhän Kyrillos Aleksandrialaisen miafysiittinen kristologia ja kalkedonilainen dyofysitismi

John McGuckin, Pyhän Kyrillos Aleksandrialaisen miafysiittinen kristologia ja kalkedonilainen dyofysitismi (St. Cyril of Alexandria’s miaphysite Christology and Chalcedonian dyophysitism)

Kyrillos Aleksandrialaisen (378–444) varhaistuotannossaan käyttämä kristologinen määritelmä mia physis tou theou logou sesarkomene (”Jumalan Sanan yksi lihaksitullut luonto”) yhdistää ei-kalkedonilaiset (orientaaliset) kirkot kalkedonilaisiin. Näin on siitä huolimatta, että ei-kalkedonilaiset ovat perinteisesti olleet sitä mieltä, että Kalkedonin kirkolliskokous 451 kieltää Kyrilloksen määritelmän hyväksymällä määritelmän “yksi hypostasis kahdessa luonnossa”.

Erillään olevien ortodoksisten kirkollisten perinteiden lähentymiselle on sen takia ratkaisevan tärkeää, että kalkedonilaiset kirkot pystyvät selittämään ei-kalkedonilaisille kirkoille, miten Kalkedonin hyväksymä dyofysitismi on sovittavissa Kyrilloksen miafysiittisen kristologian kanssa. Samalla kalkedonilaiset voivat puolestaan ymmärtää, etteivät ei-kalkedonilaiset välttämättä ole monofysiittejä, vaan että hyväksymällä Kyrilloksen miafysitismin he pysyvät ortodoksisessa perinteessä. Kyrilloksen määritelmän oikea tulkinta on myös tärkeä suhteessa ns. nestoriolaiseen kirkkoon. Nestorios piti määritelmää apollinaristisena, toisin sanoen ymmärtäen, että siinä jumalallinen ja inhimillinen luonto Kristuksessa muodostavat jonkinlaisen sekaluonnon.

Kyrillos lähtee liikkeelle aleksandrialaisesta koulukunnan perustalta. Athanasios Suuri (296-373) oli näissä kysymyksissä ollut tärkein auktoriteetti. Athanasioksen jälkeen keskustelun painopiste oli siirtynyt Kristuksen jumalallisen luonnon  teemasta kysymyksen hänen subjektiivisesta persoonallisuudestaan. Kyrillos oli uudessa tilanteessa valmis hyväksymään vaihtoehtoisia kristologisia ilmaisumuotoja, mutta arvioi niitä linjassa Athanasiokseen. Hän koki, että Theodoros Mopsuestialaisen jälkeen syyrialainen perinne oli astunut hyväksyttävissä olevan moninaisuuden ulkopuolelle.

Kyrilloksen määritelmä oli itse asiassa peräisin Apollinariokselta. Kun tämän lisäksi termin ‘luonto’ (fysis) merkitys oli alkanut muuttua tarkoittamaan tiettyä luontoa ominaisuuksineen – ts. samaa kuin mistä alettiin yhä enemmän käyttää termiä ousia – Kyrillos selitti: “Näin ollen on vain yksi Jumalan luonto (fysis), tai hypostasis jos haluat, ja tämä on itse Sana”. Kyrilloksen määritelmässä termiä ‘luonto’ (fysis) siis käytetään samassa merkityksessä kuin hypostasis Kalkedonin määritelmässä.

Kyrilloksen määritelmä ei tarkoita, etteivätkö jumalallinen ja inhimillinen luonto pysyisi Kristuksessa. Määritelmällään Kyrillos haluaa kuitenkin alleviivata, että Kristus on yksi ja sama ennen lihaksitulemistaan ja sen jälkeen. Ilmaisu “yksi luonto” tarkoittaa yhtä, konkreettista todellisuutta.

Kyrilloksen määritelmä käännetään joskus “lihaksitulleen Jumalan Sanan yksi luonto”. Tämä on itse asiassa Eutykhioksen ilmaisu (mia physis tou theou logou sesarkomenou) ja oikeata monofysitismiä. Määritelmä ymmärretään toisinaan edelleen Eutykhioksen määritelmän valossa. Tästä johtuen kalkedonilaiset kristityt pitävät historian miafysiittejä (kuten Dioskuros Aleksandrialaista ja Severios Antiokialaista) monofysiitteinä.

Kyrillos tarkoitti, että Jumalan Sana on omaksunut inhimillisyyden, ei että Sana on muuttunut (jumal-)lihaksi. Sana on lihaksitulleena yksi konkreettinen todellisuus (vrt. persoona). Kalkedon päätyi omaan määritelmään samaa tarkoittaen: jumalallinen ja inhimillinen luonto ovat yhdistyneet (henosis). Yhdistymisen jälkeen luonnot eivät pysy staattisina “vierekkäin” tai erillään. Vaikka ne eivät sekoitu toisiinsa, ne ovat kuitenkin yhdistyneet erottamattomasti Kristuksen persoonan ykseyden voimasta.

Sen takia Kalkedonin kirkolliskokous ei hyväksynyt Rooman paavi Leon Tomosta sellaisenaan vaan sitä tulkittiin yhteensopivana Kyrilloksen ajattelun kanssa. Konstantinopolin toinen kirkolliskokous (553) jatkoi samalla linjalla. Ei-kalkedonilaiset ovat tulkinneet Kalkedonin päätöstä liian yksipuolisesti Leon Tomoksen mukaisesti ja sen takia pitäneet päätöstä lähellä sellaista dyofysitismiä, joka kieltää luontojen todellisen yhdistymisen. Leon Tomos ei kuitenkaan tue tällaista päätelmää. Sen sijaan Kyrilloksen määritelmä “yhdestä lihaksitulleesta luonnosta” on lähellä Kalkedonin ja Konstantinopoli II:n intentioita, tavoiteltiinhan kirkolliskokousten päätöksissä selkeää ilmausta Jumalan Sanan lihaksi tulemisen todelliselle ihmeelle: että jumaluus ja ihmisyys ovat Kristuksessa tulleet yhdeksi todellisuudeksi. Jos korostetaan liiaksi kahden luonnon pysymistä (erillään) Sanan lihaksi tulemisen jälkeen, pelastuksen mysteeri hämärtyy. Vaikka Kalkedon vahvistaa, etteivät luonnot lakkaa olemasta inkarnaatiossa, se ei silti väitä, etteikö inhimillinen luonto sen seurauksena muuttuisi. Inkarnaation tarkoitushan oli juuri siinä, että inhimillinen luonto vapautuisi turmeluksesta ja muuttuisi osallistumalla Jumalan armosta, elämästä ja kauneudesta. Kalkedonin korostama henosis viittaa juuri tähän ja on tällä tavoin uskollinen Kyrilloksen määritelmälle “Jumalan Sanan yksi lihaksitullut luonto”.