Glastonburyn metropoliitta Seraphim, Kohti yhteistä kristologiaa. (Towards a common Christology)
Keskinäiset väärinymmärrykset ja jurisdiktioiden moninaisuus heikentävät orientaalisten ortodoksisten kirkkojen ja ortodoksisten kirkkojen yhteistä todistusta nykyajassa. Yhteistoiminnan sijaan tilanne kannustaa keskinäiseen kilpailuun. Orientaalisten ja ortodoksisten kirkkojen virallinen dialogi käynnistyi vuonna 1985. Sen saavutuksista on syytä korostaa etenkin vuoden 1990 Second Agreed Statementin toteamusta, että kumpikin perhe on säilyttänyt yhteisen ortodoksisen kristologisen uskon ja katkeamattoman apostolisen perinteen – vaikkakin kristologia ilmaistaan erilaisin termein. Yhteisestä kristologiasta puhuttaessa tarkoitetaan juuri tätä vanhaa ja katkeamatonta oppia, ei mitään uudenlaista tai laimeaa kompromissien kristologiaa.
Second Agreed Statementissa hahmotellun yhteisen kristologian lähtökohtana on Sanan kaksinkertainen samaolemuksellisuus. Näin torjutaan Eutykioksen opetus siitä, ettei Kristus ihmisyydessään olisikaan ollut samaa olemusta meidän kanssamme. Esimerkiksi Dioskuros Aleksandrialainen, Severos Antiokialainen ja Filoksenos Mabbugilainen tuomitsivat Eutykhioksen monofysitismin. Orientaalisten ortodoksien kanta monofysitismiin käy ilmi myös uudemmissa lausumissa. Paavi Shenouda III muistuttaa, että Kalkedonin konsiilissa (451) ekskommunikoitu Eutykhios erotettiin myös koptilaisen kirkon yhteydestä. Shenoudan mukaan nestoriolaisuutta vastustaessaan Eutykhios lankesi itse harhaoppiin: puolustaessaan Kristuksen luontojen yhteyttä, hän väitti, että ihmisyys sulautui Kristuksessa jumaluuteen kuin tippa etikkaa valtamereen.
Pelkkä Eutykhioksen tuomitseminen ei riitä, vaan inkarnoituneen Sanan samaolemuksellisuus ihmisyyden kanssa on kyettävä ilmaisemaan myönteisesti. Dioskuros toteaa, että Kristus oli lihassa meidän luontomme kaltainen: ”Meidän tähtemme ja meidän kanssamme Hän oli kaltaisemme, ei kuvana eikä vain meitä muistuttavana – manikelaisten harhaopin mukaisesti – vaan täysin todellisesti Mariasta, Jumalansynnyttäjästä [syntyneenä].” Muutkin orientaaliset isät painottavat, että Kristus oli samaa olemusta ihmisten kanssa, kaikessa meidän kaltaisemme – syntiä lukuun ottamatta.
Second Agreed Stamentissa nostetaan esiin joukko yhteisen kristologian aineksia, joille löytyy tukea orientaalisilta ortodoksisilta isiltä. Edustavan esimerkin tarjoaa 500-luvulta peräisin oleva Antimoksen uskontunnustus. Kun sitä luetaan Second Agreed Stamentin kristologiaa vasten, havaitaan niiden kristologioitten yhdenmukaisuus. Voidaan sanoa, että Second Agreed Stament edustaa kristologiaa, joka on yhteinen sekä orientaaliselle ortodoksiselle perinteelle että ortodoksiselle perinteelle.
Useimmat orientaalisten ortodoksisten kirkkojen synodit ovat reagoineet myönteisesti Second Agreed Statementiin. Myös ortodoksien keskuudessa dialogi on otettu vakavasti ja myönteisesti vastaan. Molempien osapuolten piirissä, mutta etenkin ortodoksien keskuudessa, on myös äänekkäitä poleemikkoja, jotka eivät asiakirjaa hyväksy. Vaikka orientaalisista ortodokseista onkin saatavilla ajanmukaista tietoa, vanhentuneeseen kirjallisuuteen tukeutuvat kriitikot pitävät heitä edelleen monofysiitteinä. Huolestuttavia ovat jyrkän linjan kannattajat, jotka leimaavat koko orientaalisen ortodoksisuuden harhaoppiseksi. Kriittisiä mielipiteitä ei kuitenkaan tule jättää huomioimatta. Vuosituhantisen erossa olon, epäluottamuksen ja väärinymmärryksen jälkeen kirkoilla tulisi olla aikaa paneutua kristologiaan niin pitkäksi aikaa ja siinä laajuudessa kuin tarvetta on.
Orientaalisten ortodoksien vastuulla on, yhdessä dialogiin sitoutuneitten ortodoksien kanssa, selventää kiistanalaisia kysymyksiä. Toistaiseksi ei kuitenkaan ole nähty merkkejä siitä, että osapuolet olivat ottaneet keskinäisen sovinnonteon askelia Agreed Statementsin luomalla perustalla. Seuraavassa on joukko alueita, joilla kirkkoperheet voisivat ilmentää ja edistää keskinäistä yhteyttään nykyistä paremmin.
i) Yhteinen todistus. Jos yhteisesti jaetusta kristologiasta ja uskosta saavutetaan yhteisymmärrys, sillä olisi välitön vaikutus kirkkojen antamaan todistukseen maailmassa. Kuinka maailma voisi ottaa ortodoksit vakavasti, jos he eivät pysty sitoutumaan keskinäisen yhteyden etsimisiin siinä mihin he uskovat?
ii) Keskittyminen kristologiaan, ei yhdentymiseen. Käynnissä olevaa dialogia on kritisoitu siksi, että sitä on pidetty yrityksenä saattaa ortodoksit ja orientaaliset ortodoksit yhteen ilman, että ensin on selvitetty kirkkojen eroon johtaneita syitä ja sitä mitä eron perinne on tuonut tullessaan. Jännitteiden ja epäluulon hälventämiseksi olisikin suorasanaisesti todettava, että dialogin ensisijaisena tavoitteena ei ole kirkkojen yhdentyminen vaan yhteisen kristologian löytäminen.
iii) Syvällinen kristologian selvitystyö. Yhteyden tiellä on sovellettava maksimaalista lähestymistapaa, jolla perehdytään johdonmukaisesti ja syvällisesti molempiin kristologisiin traditioihin. Käsitteelliset lausumat on myös avattava ymmärrettävällä tavalla. Tarvitaan kummankin osapuolen teologien yhteisiä selvityksiä esimerkiksi siitä, mitä inkarnoituneen Sanan ihmisyyden todellisuus ja kokonaisvaltaisuus tai Kristuksen inhimillinen tahto tarkoittavat. Myös keskeisten kristologisten käsitteiden, kuten ousia, hypostaasi, fysis ja prosopon, sisältö on avattava ymmärrettävällä tavalla.
iv) Puhuminen toisen omalla kielellä. Kristologioiden kuvaamisessa on pidettävä mielessä toinen yhteisö; osapuolten oman puhuttava toisilleen, ei itsekseen. Yhteiskomission työskentely on osoittanut, että kristologinen kieli voi olla vakavien sekaannusten ja väärinymmärrysten aiheuttaja. Siksi tarvitaan dialogia, jossa osapuolet reagoivat toinen toistensa kristologisiin määritelmiin. Näin etenevän tarkennetun vuoropuhelun tulokset tulee saattaa kirkon jäsenten tietoon huokeina julkaisuina ja internetin välityksellä – julkisuus on elinehto yhteisen kristologian saavuttamiselle.
v) Kiistanalaisten konsiilien tarkastelu. Vuoropuhelussa tulisi paneutua niihin ortodoksien ekumeenisina pitämiin konsiileihin, joiden arvovaltaa orientaaliset ortodoksit eivät tunnusta. Jos pyrkimyksenä on aidosti yhteinen kristologia, etenkin paavi Leon Tomosta ja Kalkedonin konsiilin kristologiaa on käsiteltävä. Orientaalisten ortodoksien tulisi pyrkiä mitä niiden hyväksyminen merkitsee ortodokseille. Ortodoksien puolestaan tulisi selvittää, miksi orientaaliset ortodoksit eivät niitä hyväksy. Yhteisen kristologian kehittämisen kannalta on myös tarpeen erottaa kiistanalaisten konsiilien ja Tomoksen historia niille nykyajassa annetusta tulkinnasta. Huomion tulisi kohdistua siihen, mitä osapuolet pyrkivät turvaamaan, kun ne joko hyväksyvät tai torjuvat Kalkedonin. Perehtyminen Konstantinopolin konsiilin (553) asiakirjoihin voisi osoittautua ratkaisuksi kiistaan, sillä orientaaliset ortodoksit saattaisivat hyväksyä Konstantinopolin konsiilin teologian osaksi kirkkojen yhteistä kristologiaa.
Sekä orientaaliset ortodoksit että idän ortodoksit katsovat kristologiansa perustuvan Kyrillos Aleksandrialaisen opetukseen. Kalkedonin jälkeisenä aikana kummankin puolen teologit tukeutuivat juuri Kyrillokseen oman kristologiansa puolustamisessa – ja syyttivät toisen puolen teologeja hänen perinteestään luopumisesta. Halu pitäytyä Kyrilloksen kristologiaan tarjoaa myönteisen mahdollisuuden 2000-luvun yhteisen kristologian ilmaisijoille. Se luo vakaan ja tasapuolisen perustan kiistanalaisten historiallisten tapahtumien ja dokumenttien tarkastelemiselle. Kyrillos itse oli valmis hyväksymään antiokialaisessa kristologiassa näkemänsä heikkoudet, kunhan ydinasioissa vallitsee yksimielisyys. Ykseyden säilyttämiseksi hän oli myös valmis luopumaan vastapuolen pääedustajien tuomitsemisesta. Ykseyden edistäminen edellyttää nyt samanlaista valmiutta toistemme heikkouksien kestämiseen – ei kuitenkaan niin, että yhteinen kristologia rakentuisi kompromissin varaan. Suuremman yhteisen hyvän tähden ortodoksisten yhteisöjen tulee tarjota toisilleen aikaa ja mahdollisuus toinen toisensa syvälliseen selittämiseen.
ORTODOKSISTEN PAPPIEN LIITTO RY 